Turkissa on noudatettu tiukan yksikielistä sulauttamispolitiikkaa jo yli 90 vuotta. Osmani-imperiumin kymmenien vähemmistökielten puhujat on sulautettu turkkilaiseen kansankuntaan niin, että monet nuorempiin (noin alle 45-vuotiaat) sukupolviin kuuluvat eivät enää osaa äitiensä kieltä. Turkin vähemmistökieliin lukeutuvat muun muassa kurmandži (kurdi), zaza (tai kirmanjki, kurdikieli), arabia, persia, bulgaari, gagauzi, lazin kieli, georgia, tataari, bosnia, armenia, karakalpakki, albania, romani, abhaazi, adyge, ladino, kreikka, osseetti ja syyria. 1970- tai 80-luvulle saakka suuri osa vähemmistökieliä puhuvista lapsista oppi äidinkielensä kotikielenä, vaikka koulun ja yhteiskunnan kieli oli turkki. Sen jälkeen kaupungistuminen, televisioiden yleistyminen, koulutuksen saatavuuden paraneminen ja naisten koulutus – yhä jatkuvan sulauttamispolitiikan lisäksi – vahvistivat turkin asemaa siinä määrin, että yhä useammat muuta kuin turkkia äidinkielenään puhuvat lapset eivät enää oppineet äidinkieltään kunnolla tai unohtivat sen viimeistään kouluun mennessään.
Silloin kun lapset eivät osanneet turkkia kouluun mennessään, erityisesti kurdinkielisiä lapsia nöyryytettiin ja kiellettiin puhumasta äidinkieltään (ks. raportti Scar of Tongue). Monet omista kokemuksistaan traumatisoituneet vähemmistökielen puhujat eivät myöhemmin opettaneet äidinkieltään lainkaan omille lapsilleen. Niinpä vähemmistökielet ovat nopeasti katomassa. Tämä katoaminen on sukupolvi-ilmiö. Diyarbakırin ympäristössä haastattelututkimusta tehneen Handan Cağlayanin mukaan tilanne on karkeasti kuvattuna seuraava: Isovanhempien sukupolvi on yleensä yksikielisiä kurdinpuhujia. Vanhempien sukupolvi on kaksikielinen ja hallitsee sekä turkin että kurdin. Lapset ovat yksikielisiä turkin puhujia. Kurdialueilla toimivan yhteiskunnallista tutkimusta tekevän Rawestin vielä julkaisemattoman kyselytutkimuksen alustavien tulosten mukaan 35 prosenttia kurdialueen vanhemmista puhui pelkästään kurdia omien vanhempiensa kanssa, mutta vain 15 prosenttia puhui ainoastaan kurdia lastensa kanssa. Kielikato on ollut 20 prosenttiyksikköä yhdessä ainoassa sukupolvessa.
Kurdit ovat maan suurin vähemmistöryhmä, josta yli puolet asuu edelleen kurdien historiallisilla asuma-alueilla maan itä- ja kaakkoisosissa. Muiden vähemmistökielten puhujien parissa kielikadon voi olettaa olevan vielä pidemmälle edennyttä. Otsikon lainaus on Adeje Ayça Atçılta, adygea äidinkielenään pitävältä järjestöaktivistilta, joka ei osaa kieltä käytännössä lainkaan. Hän on ammatiltaan kirjailija ja kustannustoimittaja, jonka päätyöväline on turkin kieli. Adyge tai adygei (tr. Adigece) puolestaan on kaukasialainen kieli, jonka ”puhujia” on turkissa erään arvion mukaan 71 000 (1997).
Vierailin helmikuun alussa Istanbulin arabi-alevien kulttuuri-illassa. Arabit ovat verraten laaja väestöryhmä, jonka kooksi on arvioitu noin 1,5 miljoonaa henkeä. Arabit ovat perinteisesti asuneet Syyrian rajan tuntumassa ja Kaakkois-Turkissa, mutta tätä nykyä monet arabit asuvat Länsi-Turkin suurissa kaupungeissa. Toisin kuin kurdit, arabit eivät ole aktiivisesti vaatineet kielioikeuksia, ja kulttuuritoiminta on vähäisempää. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, kuinka vahvasti turkinkielinen illanvietto oli. Hataysta tulleen teatteriryhmän esitys oli pääasiassa arabiaksi, joten turkki oli siinä lähinnä heijastelemassa sekakielistä todellisuutta. Juonnot ja puheet sitä vastoin olivat turkiksi, joka tuntui olevan myös yleisin yleisössä käytetty kieli.
[...]
Blog yazısının devamı için: Anu Leinonen
http://lahi-itanyt.fi/nyt/en-osaa-aidinkieltani/